Birdlife suomi logo

SSLTY logo
Suomenselän Lintutieteellinen Yhdistys ry.

Sivun pääkuva

Riihon tunnelmat Tornien taistossa 2014

 

Keuruun Riihon Lehdontien Vaissin tornissa kisasi tuttuun tapaan Ruderaatin duderaati hieman muuttuneella kokoonpanolla (Ari Aalto, Matti Aalto, Tuomas Syrjä, Ritva Iwanow, Roope Ruokonen ja Antti Lehikoinen) sekä noin 15 vieraan siivittämänä. Alla seikkaperäinen kertomus päivän tapahtumista.

”Aiotko olla aikaisin pohjustamassa?”, kuului joukkueen taholta perjantai-iltana kapteenille esitetty kysymys. Totta kai aion, vastasin. Aivan kuin olen aikonut aina ennenkin. Niinpä lauantaiaamuna tornin alle polkupyörää pysäköidessä digitaali näytti lukemia 4:59. Onneksi puheenjohtajan peesissä veivatessa oli tullut niin hiki, ettei jäljellä ollutta minuuttia tarvinnut käyttää kylmältä suojautumiseen, vaan taisto saatiin alkamaan kutakuinkin ajallaan.

Valitettavien päällekkäisyyksien vuoksi kolme vakiojäsentämme oli tällä kertaa joutunut jättäytymään pois. Kaikista eniten kirpaisi monivuotisen eväsvastaavamme viime hetken poisjäänti. Onneksi yksi joukostamme oli ehtinyt huomioida asian, mutta sitä emme vielä viiden asteen aamupakkasessa voineet aavistaa. Uudet jäsenet otettiin vastaan totutun nirppanokkaisesti ja kulmien alta vilkuillen.

Ensimmäisen puolen tunnin aikana Rachel Carsonin tekstit hiipivät väistämättä alitajuntaan, sillä juuri mikään lintu ei kylmässä vaivautunut laulamaan. Vain poloinen kivitasku jaksoi lennähtää tornin edustalle esittelemään huurteista höyhenpeitettään, nostaen säälitason tornissa sfääreihin. Joku ihmetteli metsästä kuulunutta rytinää, jotta onko siellä karhu. Todettiin, että Esa siellä vain laskee atlaslaskentaa, mutta että voi rytinä olla silti karhustakin lähtöisin. Paria päivää aiemmin EAa kun oli fillariretkellään todistanut viiden karhun läsnäoloa lähes kosketusetäisyydeltä. Missä Esa, siellä karhu. Auringon noustessa linnutkin hiljalleen availivat ääntään ja lopulta jossain vaiheessa aamua myös ensimmäinen kiuru intoutui säveliin. Peruslajeja putoili tasaiseen tahtiin ja seitsemältä lomakkeelle oli kertynyt jo 59 merkintää.

Äänten kuulemisesta syntyi jälleen eripuraa ja torailua. Kapteenin maininta pikkulokin käkätyksestä kuitattiin haihatteluna tai korkeintaan laulurastaan matkintana. Pian seitsemän taidokkaasti pikkulokiksi naamioitunutta laulurastasta jo kieppuikin pellon yllä. Kurkien parittelukurnutuksesta ilmoitettiin palokärki, Ranta-Moijasen Herefordien mylvinnästä kaulushaikara ja hemppoakin huudeltiin tasaisin väliajoin. Viralliselle listalle hemppo saatiin vasta tunteja myöhemmin ylilentäneen pariskunnan liki törmätessä torniin. Ehkä kovin pala joukkueemme piinkoville ornitologeille oli koilliseen lentänyt Gavia-laji. Kaakkuri, oli lopulta yhteinen tuomiomme. ”Olipas vaan ihan kuikan näköinen”, totesi joku sen enempää ajattelematta.

Aamun edetessä lajien kertymisvauhti jälleen kerran hidastui, mikä johti osin tahattomaankin painopisteen siirtymiseen havainnoinnista toisten havaintovälineille ilkkumiseen. Erityisesti ivan kohteeksi joutui eräs Leican kaukoputki, jonka 20-60x zoom toimi hieman omaperäisesti. ”Älä käännä sitä noin paljoa, ettei se jää käteen!”, huudettiin petolintua määrittäneelle kapteenille jossain 40x kohdalla. Omistajan esittelemä zoomin oikeaoppinen kääntäminen muistutti agenttielokuvista tuttua kassakaapin avaamista edestakaisine veivauksineen. Kun vielä etulinssissä oli ”pieni nirhama, joka saattaa vastavalossa vähän näkyä” ja okulaarinsuojan virkaa toimitti tyylikäs, kuminauhalla kiinnitetty oranssi muovimuki, kokonaisuus muistutti lähinnä ritsaa. Ongelmien syyksi selvisi lopulta Windows-pohjainen käyttöjärjestelmä, joka oli aiheuttanut putken kaatumisen useita kertoja.

Joka tapauksessa olimme Leican läsnäolosta kiitollisia, sillä kapteenin oman kertomuksen mukaan hänen Swarovskinsa oli pudonnut paria kuukautta aiemmin Pyreneillä 1100 metristä. Tarkemmissa kuulusteluissa tosin paljastui, että vain 1099 metriin asti. Jalustapanta ei kuitenkaan moista rytkytystä kestänyt vaan kaukoputki kuuli Itävallan kutsun. Tipaton tammikuu, putketon huhtikuu. Huollolle iso kiitos, paketti saapunee tiistaina.

Välineistömme oli muutenkin viimeistä huutoa lintuharrastuksen saralla. Erityisesti kiinnostusta herätti yhden jäsenen kolmijalka, jonka keskiputki oli Y-mallinen. Näin jalustasta tuli pakatessa tavanomaista kapeampi, mikä kuulemma on ”sensaatiomainen keksintö”. Pian yleinen hihhulointi ja mekastus tornissa johti siihen, että tämä ”pieneen tilaan menevä” ultramoderni jalusta muksahti tornin kaiteiden raosta alas tielle. Vanha kunnon Berlebach ei olisi mahtunut siitä välistä edes tunkemalla.

Yhtäkkiä leppoisan yhteiselomme keskeytti historian rauhallisin ampuhaukkailmoitus. ”Kivitasku…a…tuossa jahtaa ampuhaukka muuten.” Ja samassa amppari jo sujahtikin pellon pintaa aivan tornin vierestä ollen näkyvissä noin yhdeksän sekuntia. Ilmoituksen tehneen joukkueemme jäsenen rauhallisuutta nopeassa havaintotilanteessa ei voinut kuin ihailla. Selitykseksi saimme kuulla, ettei lentävä kivitasku herättänyt sen enempiä tunteita.

Tässä vaiheessa alkoi myös totinen kamppailu joukkuepaikoista. Kapteeni oli kustantanut ilmoittautumisen yhteydessä 10 €/hlö, mutta lopullista kokoonpanoa ei ollut vielä lyöty lukkoon ja tornissa oli ylimääristä väkeä. Koska vähintään kahden joukkueen jäsenen on havaittava laji, oli uuden lajin löytäminen varmin keino joutua maksamaan tuo kymppi. Tästä kehkeytyikin varsin mehevä vääntö, jonka tiimellyksessä ahkerin staijari oli pahimmillaan jo viisikymppiä auki. Rahasta puheen ollen, yksi orneistamme voivotteli luvanneensa viedä vaimonsa kesällä ”etelän lämpöön”. Saunareissu Tampereelle olikin suunnitteilla.

Jossain välissä päätin kysellä Multian Valkeisenjärven torniin kivunneen joukkueen kuulumisia. Puhuessani puhelimeen suuri ja tiivis keskikokoisten lintujen parvi kiinnitti huomioni. Pyysin porukkaa tarkistamaan ”onko tuossa sepelkyyhkyparvessa uuttaria”. No eipä ollut. Eikä myöskään sepelkyyhkyä, vaan 130–208 kapustarintaa. Tarkka yksilömäärä jäi ikuisiksi ajoiksi hämärän peittoon, siksi suuri oli ilmoitusten hajonta.

Seuraavaksi olikin evästauon aika. Kyyneleet olivat poispyyhityt, kun tornin alle parkatusta mustasta BMW:stä kannettiin ylös kori ja kassi toisensa jälkeen! Mehua, simaa, voileipiä, piiraita, korvapuusteja, hedelmiä, retiisejä ja suklaata niin runsain mitoin, että pelkäsimme tornin painorajoitusten ylittyvän. Elimme yltäkylläisyydessä kuin Masai Maran gnut sadekauden jälkeen. Ihan kaikki tornissa olleet eivät aluksi meinanneet uskaltautua herkkujen ääreen, vaan vastaus pyyntöihimme liittyä seuraan kuului: ”Kiitos, otin jo yhden retiisin.”

Olemme syvästi kiitollisia eväiden loihtijalle!

Mussuttamisen lomassa kiistelimme erityisesti siitä, oliko viime syksynä Kaukasessa näkynyt lintu iso- vai jäälokki. Jäälokkihan pesii meitä lähimpänä Karhusaarella, muisti yksi. ”Niin se on siinä Ukonselällä”, totesi toinen. ”Eihän se kovin kaukana Kaukasesta ole sitten”. Eräs joukkueemme jäsen myös nostatti hieman jännitystä seuraamalla pitkään kaukoputkella suoraan kohti lentänyttä sorsalintua. ”On se sinisorsa, eikun ei…tai on…” ja linnun jo näkyessä paljain silmin vielä huudahtamalla ”Kattokaapa tätä!” Ja niin me katsoimme tornin yli lentänyttä sinisorsakoirasta. Ihan hieno.

Kymmenen jälkeen säätila alkoi muuttua. Joukkueemme meteorologilta (sellainenhan on tietysti vakiovaruste jokaisessa taistojoukkueessa) saimme asiantuntevan esitelmän Cumulonimbus-kuuropilvistä. Juuri nyt meitä kiinnosti lähinnä se, että näitä mitälie nimbyjä vaikutti nousevan melko runsaasti läntisellä taivaalla. Pisteet myös toiselle henkilölle, joka erään laajan lumikuuropilven lähestyessä totesi arvilindmäisellä äänellä: ”Tuo menee ohi”. Viiden minuutin kuluttua 150 metriä tornin pohjoispuolella levittäytyi sankka lumipyry, mutta tornissa ei satanut hiutalettakaan. Tällaiselle osaamiselle olisi varmasti käyttöä Forecalla ja Ilmatieteenlaitoksella. Etenkin, kun seuraavan viiden minuutin kuluttua torni peittyi lumeen.

Tässä lumisateiden ilotulituksessa koimme kenties päivän vahvimman lintuelämyksen. Kolme vilpittömän innostunutta ja iloista nuorta kipusi torniin, sanalla sanoen säähän nähden kevyehkösti pukeutuneina, mutta kiikarein ja havaintovihkolla varustautuneina. Sankassa lumisateessa ei tietenkään juuri lintuja näkynyt. Siinä sitten yritimme esitellä heille tornin viereisellä pellolla ruokailleita niittykirvisiä, jotka suojavärinsä ansiosta erottuivat kiikarillakin vain vaivoin. Puolitoista tuntia kului nopeasti. Touhu oli siinä määrin elämyksellistä, että ensi vuoden taistoon tulevat kuulemma viideltä… Olikohan se edes vitsi? Yksi kolmikosta muisteli nimittäin lämmöllä Keurusseudun Luonnonystävien järjestämän lasten luontoleirin vapaaehtoista aamuyön linturetkeä vuodelta 2003!

Viittä vaille yksi päätimme taas keskittyä uusien lajien etsimiseen, mutta ihme kyllä lajimäärä jäi ennalleen 78:aan. Tuloslistaa illalla tarkastellessa tuli mieleen, että olisi ehkä kannattanut päivän aikana edes yrittää asennoitua kilpailun vaatimalla tavalla ja havaita vaikka palokärki, pikkutikka, harmaapäätikka, kanahaukka, hiirihaukka, nuolihaukka, tukkasotka, lapasorsa, hippiäinen, töyhtötiainen, kirjosieppo tai pensastasku. Näillä mennään ja Humpin ja Lehdontien keskinäinen järjestys ratkotaan viimeisen lajin kellonajalla!

Koko duderaadin puolesta
AAa


PS. Tappio ei harmita. Eikä voittokaan!