Birdlife suomi logo

SSLTY logo
Suomenselän Lintutieteellinen Yhdistys ry.

Sivun pääkuva

Aaltojen armoilla - Loppiaisralli 2014

Rallin jännääminen alkoi tällä kertaa jo joulun tienoilla, kun selvisi, ettei maakuntaviestiä näillä lumilla (millä lumilla?) päästä Pihtiputaalla sivakoimaan. Jännäämisen aihe oli kulkupeli: saammeko sujutella Ukonselän kiiltäväpintaisella jäällä luistellen Haapamäeltä Mänttään vaiko peräti nostaa soutuveneen talviteloilta jo loppiaisena? Uusia rallaamistapoja kumpikin ja taas saisivat naapurit lapsille kerrottavaa. Jännitys ja arvailu päättyi aamulla 28.12., kun MS ilmoitti puhelimitse olevansa matkalla staijille Keurusselän Kaukaseen. Joulukuun alussa muodostunut Ukonselänkin jääpinta oli yön vesisateessa hävinnyt tyystin.

Niinpä loppiaisen aamuna umpipimeässä klo 7.30 pakkasimme MAa:n kanssa polkupyörien selkään pelastusliivit ja käsisahan ynnä heitimme veneen avaimet taskuun. Jaa miksikö saha? (Ekosarjassa luonnollisesti käsisaha, toim. huom.) Tietysti siksi, että Väärisjokisuun METSO-suojelualueella oli joulukuun myrskyissä kaatunut muutama järeä kuusi sivutien tukkeeksi. Pelkäsimme, että joku kulkija pian hermostuisi ja kävisi hakemassa moiset tukokset polttopuuksi. Oli siis parempi vain käydä katkaisemassa tielle kaatuneet latvat ja siirtää ne nätisti metsään lahoamaan. Toimepide saatiin suoritetuksi noin klo 8.30, jonka jälkeen siirryimme jokisuun venesatamaan. Yhtään lintua ei tietenkään tähän mennessä havaittu, vaikka varpuspöllöä viheltelimmekin sahansoiton lomassa.

Vene saatiin helposti vesille, mutta pahaksi onneksi jäät tukkivat reitin heti Salonsaaren itäpuolen kapeikossa. Sata metriä leveän jääkaistaleen takana vaahtosi vapaa selkä, mutta persaus ei tällä erää kestänyt työntää venhettä heikoilla jäillä. Epäilemättä EAa:n läsnä ollessa ratkaisu olisi ollut toinen. Nyt kuitenkin päädyimme kiertämään Salonsaaren toiselta puolelta, missä vedet lainehtivatkin rantoja myöden sulina. Aamuhämäräkin alkoi helpottaa, mutta mitään lintuja ei edelleenkään näkynyt. MAa kyllä koitti kovasti pysähdellä kuuntelemaan urpiaista, mutta joutui tyytymään allekirjoittaneen urputukseen, joka johtui lähinnä nopeuden dramaattisesta (~80 %) laskusta aina päämoottorin pysähtyessä.

Jänissaarten tykö päästyämme totesimme, että onneksi joulusoutuvideo tuli kuvattua jo vuonna 2008, sillä jäätä ei nyt näkynyt missään. Niin kuin ei vesilintujakaan, mutta eipä niitä yleensäkään tammikuussa Ukonselällä…uskoimme silti vahvasti ainakin harmaalokin läsnäoloon, ja olihan edellisenä päivänä Kolhon suunnalla ollut myös merikotka. Matkakin eteni vastatuulessa suht leppoisasti, vaikka vanhasta tottumuksesta lähes poikkesimmekin laskemassa tiiranpesät Tolkkilanniemen luodolta.

Voi sitä ilon ja riemun määrää, kun vihdoin päivän ensimmäinen lintu viuhahti näkökenttäämme kello 10.05 Loilanniemen edustalla. Se lensi laineiden yllä määrätietoisesti ja nopein siiveniskuin, vaaleat siipijuovat välkkyen…siis teerikukko. Välittömästi tämän jälkeen harakka töksäytti läheiseen puunlatvaan. Toiveet nollasta lajista katosivat alle viidessä minuutissa.

Lajitulvan aiheuttamassa hurmiossa päädyimme rantautumaan Kolho-cityyn ja kävelemään lyhyen lenkin keskustan ruokinnoilla. Hämmästyttävän erilaisia voivat naapurikylien kujat olla: Kolho osoitti jälleen olevansa kuin toiselta planeetalta Haapamäkeen verrattuna vaihtelevine pihoineen, tiheikköineen ja tonttien välisine polkuverkostoineen. Olimme saapuneet semiarktiselta vyöhykkeeltä hemiboreaaliselle vyöhykkeelle, mikä tietysti näkyi linnustossakin. Kaikki ruokintapaikkojen peruslajit olivat runsaita liki jokaisessa pihapiirissä.

Emme kuitenkaan jääneet sen pidemmäksi aikaa ihailemaan tervaleppien hahmoja, vaan siirryimme takaisin veneeseen ja kohti Kaijanselkää. Onnistuimme torjumaan myös sekä K-kauppa Abr. Saarimäen jäätelötarjoilun että Kolhon leveähkön biitsin houkutukset. Kolhonsalmen silloilla saimme kävelijöiltä vastaamme sekä myötähäpeää että sääliviä katseita, joskin kolholaiset vaikuttivat myös vilpittömän innostuneilta ajatuksesta soutaa Ukonselällä tammikuussa. Kuviakin räpsittiin ja niitä vastaantulijoille naureskellen esiteltiin, kuten hieman kauempaa selältä myöhemmin havaitsimme.

Vesilläoloajan lintumäärämme oli silti edelleen 2 yksilöä lähtiessämme Kolhosta kohti Selkisaarta, eikä tälläkään osuudella sarakkeeseen tullut lisäystä. Rantauduimme Selkisaareen, jossa siirryin kohti saaren kärkeä joukkueemme ”kolmannen jäsenen” Kauko Putken kanssa. Silloin veneen suunnasta kuului iloista hihkuntaa ja veden loisketta. MAa intoutui pieneen uimareissuun, olihan vesi plus-asteista. Uinnin jälkeen varpaita kuitenkin paleli sen verran (lisää), että ohjelmaan lisättiin Selkisaaren ympärijuoksu. Ja siellä, keskellä avointa ulappaa, sukupuuttojen saaristossa, kaksi pientä hippiäistä hypähteli pinnalistallemme.

Räpsittyämme saaresta ja soutuveneestä huonoja kuvia (yksi liitteenä) suuntasimme kokan navakkaan myötätuuleen kohti kotisatamaa. Muutamat kapeikot olivat vielä osittain jäässä ja kolistelimmekin kelluviin jäävuoriin pariin otteeseen. Mutta kuten MAa totesi: ”Huomaatko, tää vene on kovempaa tekoa kuin Titanic.” Uusia lajeja saimme silti vasta satamassa klo 14.05, jossa ystävämme Putken Kauko onneksemme kuuli Matin missaaman töyhtötiaisen. Myös pyrstisparvi kuului hyörivän rantakoivikossa. Vene nostettiin takaisin telakalle ja Kaukokin piiloutui satulalaukkuun, joten tästä eteenpäin joutuisimme selviämään kahdestaan.

Kävelimme suojelumetsässä lyhyen lenkin ja ajelimme myös Ihmereitin (Lehdontie), mutta mitään ihmeellistä ei näkynyt. Rimminlammella sentään närhi lennähti tien yli lajiksi numero 19. Murronkorvessa jouduimme vielä tiukan valinnan eteen: viitsisikö millään ajaa ylimääristä puolta kilometriä hiiripöllön takia? ”Se on kuitenkin melkein jokaisella tiimillä tänä vuonna”, totesimme yksissä tuumin ja oikaisimme polkua myöten lihapatojen ääreen.

Ari Aalto